Tässä tarjoan teille tämän blogin jäähyväiskahvit. Päätin päästää tämän sillisalaatin hyvin ansaitulle eläkkeelle ja aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Olisi vallan mukava, jos te ihaniset ihmiset, jotka tätä olette lukeneet löytäisitte myös tuonne uuteen...tai uusiin koteihin :-)

Jonnin joutavaa jorinaa ja valokuvia löytyy tästä lähtien blogista Ruusukupillinen Espressoa ja adoptioajatuksia selvittelen Murusia-blogissa.

Joten poiketkaahan kylässä ja jättäkää viestiä käynnistänne.

Tuon runon muista jostain lapsuuteni hämäristä, tykkäsin siitä kovasti. Mietin, että olisko pitänyt aloittaa kuitenkin, että "maanantaina maksa ultrattiin", sillä maanantaina oli se odotettu ja ehkä syvällä sielussa hieman pelättytkin ultratutkimus. 12h paastoa takana verikokeita varten, aamulla 8 aikaan verikokeet ja 8:50 ultra-aika. No, oikeaan aikaan pääsin huoneeseen, jossa oli kaksi komeaa herrapuolista hoitajaa. mmmmmm nuoria miehiä.... Parin pistoksen jälkeen oli kanyyli onnellisesti laskimossa ja tippa tiputteli rauhallisesti. Köllöttelin siinä sängyllä ja kuuntelin radiota. Sain väliaikatiedon, että lääkärit kokoustavat, eikä ole vielä varmaa kuka tutkimuksen mulle tekee, niin joutuisin vielä hetken odottelemaan. Kovasti kyselivät, että jaksanko maata seljälläni siinä sängyllä. Sepä onkin niin kovin raskasta puuhaa. Lopulta tunnin odottelun jälkeen tohtorismies tuli tekemään ultrauksen ja toisinaan tuntui, että se pulikka on jossain kylkiluiden välissä, eikä se tuntunut kovinkaan mukavalta, kylki on edelleen hellänä. Siinä toimenpiteen lomassa mulle kerrottiin, että se vaikuttaisi olevan se jota on epäiltykin eli fokaalinen nodulaarinen hyperplasia, mutta kaikki mahdollisest taudinkuvat käydään läpi. Eli vieläkään ei olla ihan selvillä vesillä. Ohutneulanäytettäkin suunniteltiin, jos ei ultrassa saada täydellistä varmuutta.

Kävin koulussakin pikaisesti. Oli sellainen pienimuotoinen kritiikki, kivaa oli, tosin se harmistutti, että se taisi olla viimeinen kerta tuolla koululla.

Ai niin, kävinhän minä taas vaihteeksi työkkärissäkin. Mikä ihme siinä on, että aina kun sinne menee tulee sellainen olo, ettei todellakaan ole kunnon ihminen ja tuntuu että kaikki ihmisarvonrippeet riistetään pois. Jouduin selittelemään, miksi olen kirjoittanut CV-nettiin sen mitä olen sinne kirjoittanut ja miksi haen sellaisia töitä (no, josko ne vaikka kiinnostaisi), miksi olen niin kovin kapea-alainen työnhaussani, enkä esim. halua kassalle istumaan. Väänsin taas kerran ratakiskosta, ettei tuollainen työ sovellu. Kerroin myös hakevani mahdollisesti koulutukseen, kun täydennyshakupaikat tulevat (niin, niin siis syksyn yhteishaussa... no EI KUN HEINÄKUUN TÄYDENNYSHAUSSA!). Se mitä tästä seurasi tyrmistytti ihan täysin: "Ei, kun kuules nyt on parempi, että menet tuonne ammatinvalintapsykologille, niin voitte selvitellä nämä asiat kunnolla ja ehkä löytää sen alan, minne voisit hakea!" Mitähän kohtaa se täti ei ymmärtänyt, kun kerroin aikas tarkkaan alan ja paikan mitä lähden tavoittelemaan, jos niitä täydennyshakuun tulee. No, tulevan viikon keskiviikkonan menen hattu kourassa ammatinvalintapsykologille, ja kun se kysyy, että mikä kiinnostaa, niin aion kertoa samat asiat kuin tuolle tädille, niin voipi olla, ettei meillä kovinkaan montaa tapaamiskertaa tule olemaan. Kumpi mahtakaan olla parempi, se, että kerron oikeasti tälle ihmiselle mikä mua kiinnostaa vai, se, etten tiedä yhtään mistään mitään.

Toinen asia, jonne työkkärin täti mun lykkäsi oli joku ihme kuntoutustyyppi. Sinne menen sitten heinäkuussa. Kuulemma olisi hyvä kartoittaa, että mitä mun sairaudet vaikuttaa työntekoon. Pitää viedä lausunnot mennessään. No, ensimmäinen asia, joka mulle tuolla sitten kerrotaan, on se, että lausunnot on liian vanhat ja ne pitäisi päivittää. No, eipä ole reumasairaalaa enää missä niitä pävittää. Mä en oikeesti ymmärrä, että miksi nyt vasta nämä tämmöiset, eikä silloin kun näitä oli oikeasti tarvinnut? Tällä hetkellä tiedän mihin kroppani pystyy ja mihin ei, en tarvitse siihen ketään ihmistä kertomaan niitä asioita mulle. Enkä aio mennä kassalle istumaan ihan vaan työkokeiluun, kun tiedän sen olevan ei-hyvää mulle. Mutta pakko on tanssia näiden pillien mukaan, muuten ei tule sitä pientäkään lirua rahaa. Mutta omatoiminen ei saa olla missään nimessä, muuten on huono ihminen. Iloinen ei saa olla, muuten on huono ihminen, eikä saa missään vaiheessa vaikuttaa siltä, että elämässä olisi, jotkut asiat selvillä, ei todellakaan, sillä silloin sitä vasta huono ihminen onkin. Pitää olla ahdistunut, masentunut, tietämätön mistään, mitään ei kannata ottaa itse selville, vaan on syytä heittäytyä ihan täysillä byrokratian vietäväksi ja toivoa, että sitä katoaa jonnekin virran syövereihin ja ehkä joku virkaintoinen konttorirotta unohtaa sinut ja uskallat taas alkaa elämään omaa elämää, eikä sitä sellaista elämää, johon sinut halutaan lokeroida!

Tulevana tiistaina on toinen adoptioneuvonta. Kotitehtävät on kirjoitettu ja lähetetty. Sain aikaiseksi viisi sivua teksitä! Hullua! Olisin varmaan saanut enemmänkin, mutta hieman hillitsin itseäni. Tuleva istunto kestää kolme tuntia ja siinä käydään taustoja läpi ja piirettään sukupuu. Hauskaa! Olen huomannut, että suhteeni tähän adoptioneuvontaan ja adoptioon on muuttunut paljon rennommaksi. En enää orjallisesti lue keskustelupalstoja, enkä etsi tietoa jatkuvasti, kuten tuossa syksyllä. Annan asioiden edetä omalla painolla, en vatvo niitä, enkä edes päivittäin ajattele asiaa. Huomasin, että jos annoin asian kasvaa liian isoksi, olin vaarassa musertua sen alle. Rennolla otteella, mutta päättäväisellä asenteella.

Muutaman tunnin päästä napsautan taas äiti-moden päälle, kun Neiti tulee meille! Muutaman tunnin päästä meille tupsahtaa kylään myös muutama muukin ihminen. Neiti saa taas tutustua uuteen serkkuun, Kasperiin! Serkku S jää sitten meille ja huomenna lähdetään Linnanmäelle ja Seurasaareen. Itse toki haluaisin myös Korkeasaareen jellonavauvoja kuvaamaan, mutta sinne tuskin pääsen huomenna, pitää tehdä taas oma reissu joskus kesällä.

Minulla tukkakukka kukkii vaaleanpunaisena köynnöksenä.