Soul Cake

Aamulla oltiin Pelastakaa Lapset ry:n Tiukula-talossa Käpylässä Helsingissä. Tapasimme ensimmäistä kertaa meidän sosiaalityötekijän, joka on muuten äärimmäisen sympaattinen ihminen, joten enää ei tarvitse jännittää! Oli siis ensimmäisen adoptioneuvontakäynnin aika. Nyt se on aloitettu ja tätä nyt sitten jatketaan reilun vuoden verran ja katsotaan minne suuntaan tie lähtee viemään.

Ensimmäinen kerta oli sellaista yleistä juttelua ja sosiaalityöntekijämme kertoili prosessista ja omasta työstään. Muutaman kerran kyynel nousi silmäkulmaan, kun meille kerrottiin näistä taustoista mistä suurin osa lapsista tulee ja mitä heiltä puuttuu. Tuntuu jotenkin niin käsittämättömältä.

Seuraavalle kerralle pitää tehdä hieman kotitehtäviä, kirjoitella omasta elämästä tiettyjä asioita paperille ja niitä käydään sitten läpi.

Mietin, että miten tähän on tultu ja mieleen tuli seuraavaa:
13-vuotiaana, kun sairastuin minulle todettiin, että lapsia ei sitten kannata alkaa hankkimaan. Käsittelin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että en sitten hanki niitä, tosin olen aika usein jossain sivulauseessa maininnut, että ainahan niitä muksuja voi adoptoida. 30-vuotiaana teetätin sterilisation, ettei vain pääsisi vahinkoa käymään ja pääsin eroon pillereistä. Sittenpä se endometrioosi iski ja ensin poistettiin vasen munasarja ja toivottiin parasta. Kun olin 35-vuotias poistettiin endon runtelema kohtu, joten se viimeinenkin häviävän pieni mahdollisuus (lääkärin mukaan olisi ehkä oikeissa olosuhteissa voinut onnistua) hankkia lapsia katosi. Kohdunpoiston jälkeen tunsin olevani aivan järjettömän huono nainen, kun en voi saada lapsia ja tunsin olevani rikki. Sitä itkin monet kerrat ja vaikka järki sanoi ettei asia nyt ihan noin ole, oli sydän täysin toista mieltä! Toki pääsin yli noista ajatuksista, mutta jokin oli muuttunut ja huomasin aika ajoin itkeväni tyhjää syliä, myös vauvauutiset saiva aikaa ajoittain alakuloa, vaikkakin olen äärimmäisen onnellinen ystävieni puolesta, jotka vauvoja saavat! Eräänä päivänä juteltiin Nörtin kanssa asioista ja tultiin siihen tulokseen, että meillä on tarjota koti, aikaa, rakkautta, huolenpitoa ja välittämistä lapselle ja niin tämä matka alkoi. Se, että haluan antaa lapselle mahdollisuuden tulla elämäämme ei tee minusta mitään ihmenaista, mutta se tekee minusta kokonaisen!

Kuten olen sanonut monta kertaa, niin matka on edelleen alussa ja askelet ovat pieniä ja mutkia on matkassa monta, mutta eteenpäin mennään hissukseen ja yhdessä.